Hepokatin ja heinäsirkan erottaa tuntosarvista
Heinäsirkat ja hepokatit tunnetaan sirityksestään, ne ovat viulunsoittajia korrella. Huoletonta heinäsirkkaa käytetään myös joutilaisuuden vertauskuvana.
Runo kertoo ahkerasta muurahaisesta ja sen vastakohdasta, huolettomasta heinäsirkasta:
Mitä teit sä kaiken kesän, kun et koonnut ruokaa pesään? kysyi muurahainen.
Minä lauleskelin silloin, etkös kuullut kesäilloin?
Muurahainen ja heinäsirkka on niin tunnettu satu, että sitä on käytetty lukemattomissa yhteyksissä moralisoinnin välineenä. Esimerkiksi viime vuosikymmenen finanssikriisin aikoihin oli tapana jakaa EU-maat Suomen ja Saksan tapaisiin ahkeriin muurahaisiin, jotka tekevät työtä ja maksavat velkansa, sekä huolettomiin heinäsirkkoihin, jotka elävät kuin viimeistä päivää vähät välittämättä euroalueen vakaussäännöistä tyyliin Kreikka ja Italia.
Suomessa sotakorvausvuosilta on periytynyt uskonnollisväritteinen suhde työhön, joten myös täällä muurahainen ja heinäsirkka -vertaus on kulunut käytössä.
Vertaus myös valitettavasti kertoo suhteestamme kulttuuriin: ikään kuin musisointi olisi jotakin vähemmän arvokasta ja vain mekaanisella raatamisella voi lunastaa olemisen oikeutuksensa.
En mene yhteiskuntapolitiikkaan sen enempää – tämähän on luontojuttu – mutta jos pitää valita, näin kesällä olen mieluummin heinäsirkka kuin muurahainen. Täytyyhän elämässä olla muutakin kuin pelkkää suorittamista.
Heinäsirkat ja hepokatit kuuluvat suorasiipisiin. Se on hyönteislahko, jonka edustajat ovat vihertäviä tai ruskeita, voimakasrakenteisia, ja niillä on hyppäämiseen kehittyneet, vahvat takaraajat.
Heinäsirkat ja hepokatit tunnetaan sirityksestään, ne ovat kuin viulunsoittajia korrella.
Heinäsirkan kuuloelin sijaitsee takaruumiissa, siinä samassa kohdassa, jossa se polkee jalkojaan sirittäessään.
Ääntelyn tarkoitus on sama kuin linnunlaulun eli viestien lähettäminen lajikumppaneille. Siritys syntyy, kun heinäsirkka hankaa takajalkojaan siipien reunoihin.
Heinäsirkoilla on monia erilaisia ääntelytapoja. Yhtäjaksoista siritystä pitävät monet yleisimmät lajit kuten niittyheinäsirkka. Nurmiheinäsirkka päästelee lyhyitä, parin sekunnin sarjoja. Suosirkan ääntely on pelkkä lyhyt tiksahdus.
Useimmiten, kun ihminen kuulee voimakkaan sirityksen tai sellaisen elokuvista tutun yöllisen taustaäänen, asialla ei olekaan heinäsirkka, vaan hepokatti. Vaikka hepokatit muistuttavat ulkonäöltään heinäsirkkoja, ne eivät ole kovin läheistä sukua keskenään.
Hepokatit ovat alkukantaisempia, ja ne muistuttavat enemmänkin lämpimien maiden kummitussirkkoja kuin meidän kotoisia heinäsirkkojamme.
Hepokatin erottaa heinäsirkasta tuntosarvien pituuden perusteella. Heinäsirkan tuntosarvet ovat selvästi sen ruumista lyhyemmät, kun taas hepokateilla on pitkät tuntosarvet. Suomen kahdeksasta hepokattilajista kookkaimpia ovat vihreä idänhepokatti ja vihreä lehtohepokatti. Ne pitävät kovaa ääntä lämpiminä kesäöinä ja -iltoina.
Hepokatit ovat rotevampia kuin heinäsirkat, vaikka molempien kroppaa peittää kunnioitusta herättävä suojapanssari.
Heinäsirkat syövät enimmäkseen erilaisia kasvinosia, mutta hepokateille maittaa lisäksi liharavinto, lähinnä toiset hyönteiset.
Hypyn alussa heinäsirkkaa painaa maata vasten 20-kertainen painovoima.
Heinäsirkat liikkuvat yleensä melko vähän, ja viileinä päivinä ne lepäilevät piilopaikoissaan. Poikkeuksen ne tekevät hypätessään.
Heinäsirkka muistuttaa hyppytekniikaltaan katapulttia. Sirkan jalkojen linkoamisvoima perustuu jännittyneisiin, erittäin vahvoihin reisilihaksiin.
Hypyn alkuvaiheessa heinäsirkkaan kohdistuu jopa 20 G:n voima, eli otus painautuu maata kohti 20-kertaisella painovoimalla normaaliin verrattuna.
Jotta heinäsirkan hyppy kantaisi pitkälle, jalkojen jännityksen pitää purkautua sekunnin murto-osissa. Heinäsirkan tukiranka on kehon ulkopuolella, ja lihakset ovat sisällä kovassa kuoressa. Takajalan sisällä on kaksi vastakkaisiin suuntiin työntyvää ojentajalihasta. Ne ovat kuin moottorin mäntiä.
Monet heinäsirkat jatkavat ilmalentoaan hypyn jälkeen ottamalla siivet avuksi.
Useimmilla heinäsirkoilla siivet ulottuvat selvästi selän yli, mutta esimerkiksi nurmiheinäsirkalta takasiivet puuttuvat. Niinpä se on lähes lentokyvytön.
Niittyheinäsirkka elää rehevillä niityillä. Vihertävänruskean sirkan yksitoikkoinen soidinlaulu koostuu pitkistä sarjoista ja kestää jopa minuutin.
Hyvin yleinen laji on myös värikäs ketoheinäsirkka. Se suosii puolestaan kuivia maastoja. Sen ääntely koostuu lyhyistä pssr-sirahduksista.
Ääni on kappaleen värähtelyn aiheuttamaa aaltoliikettä ilmassa, ja sen mittayksikkö on hertsi (värähdyksiä/sekunti). Mitä tiheämpi värähtelytaajuus, sitä korkeampi ääni on.
Nuori, hyväkuuloinen ihminen voi erottaa jopa 20 000 hertsin ääniä. Kaikkien Suomen heinäsirkkojen ja hepokattien ääntely on periaatteessa ihmisen kuultavissa, mutta korkeimmillaan niiden taajuudet saattavat yltää sataantuhanteen hertsiin.
On myös sirkkalajeja, jotka eivät ääntele, esimerkiksi maamme pohjoisosissa elävä lapinsirkka.
Myös soilla asustava kangassirkka on varsin hiljainen: se päästelee vain heikkoja, yläleuoista lähteviä napsahduksia.
Heinäsirkat ja hepokatit rakastavat lämpöä. Niinpä niiden aktiivinen aika on Suomessa melko lyhyt. Niitä näkee ja kuulee etenkin loppukesällä, jolloin ne ovat luoneet nahkansa useaan kertaan ja ovat valmiina aloittamaan konserttinsa heinittyneiden avomaiden, paahteisten hietikoiden ja kangasmaiden hellässä huomassa.
