HJK-luotsi Toni Korkeakunnaksen Yle-keikka heijastelee valmentajuuden asemaa suomalaisessa jalkapallokulttuurissa
Ainoa virhe, jonka Toni Korkeakunnas ratkaisullaan teki, oli se, että hän antoi ainakin joillekin jalkapalloihmisille syyn epäillä, että suomalainen valmennuskulttuuri on edelleen vain valmentelua, kirjoittaa Erkko Meri.
Myrsky nousi vesilasissa, kun suomalaiset jalkapallon seuraajat kuulivat keskiviikkoiltapäivänä Toni Korkeakunnaksen äänen Kroatia–Albania-ottelun televisiolähetyksessä. HJK-päävalmentajan kommentaattorikeikka Ylellä nousi puheenaiheeksi erityisesti siitä syystä, että noin kolme tuntia EM-kisaottelun päättymisen jälkeen Korkeakunnas johdatti joukkonsa Töölön Bolt Arenalla Veikkausliigan kärkiotteluun Kuopion Palloseuraa vastaan.
Esimerkiksi Aition Samuel Savolainen kirjoitti Korkeakunnaksen arviointikyvyn pettäneen pahasti. Myös HJK Oy:n pääomistaja ja puheenjohtaja Olli-Pekka Lyytikäinen otti aiheeseen kantaa Ilta-Sanomien haastattelussa. Klubi-pomo ei nähnyt ongelmaa, että Korkeakunnas oli ollut tärkeän liigaottelun alla sivupestissään Ylellä.
En lähde edes varovaisesti epäilemään Toni Korkeakunnaksen sitoutumista HJK-pestiin. Se olisi laiskaa populismia. En myöskään pysty, tietenkään, sanomaan, vaikuttiko kommentointikeikka jotenkin Korkeakunnaksen vireystilaan tai keskittymiskykyyn iltayhdeksältä alkaneessa KuPS-ottelussa. Ottelun lopputulos, HJK 3–1-kotivoitto, antaa ainakin Korkeakunnakselle mahdollisuuden hiljentää epäilijöiden suut.
Oikeastaan minulle on yhdentekevää, onko Suomen menestyneimmän jalkapalloseuran edustusjoukkueen päävalmentaja tärkeänä ottelupäivänä Ylellä tekemässä sivuhommia.
Suomalaisen jalkapallon kannalta Korkeakunnaksen Yle-keikka ei kuitenkaan ole merkityksetön. Visiitti kertoo nimittäin paljon myös valmentajuuden asemasta suomalaisessa jalkapallossa. Huomattavasti enemmän kuin Korkeakunnaksesta itsestään.
Voisiko Real Madridin päävalmentaja Carlo Ancelotti olla kolme tuntia ennen Real–Barcelona-ottelua Espanjan televisiossa asiantuntijakommentaattorina? Ei tietenkään.
Xabi Alonso vastaavasti Saksassa ennen kamppailua Bayern Müncheniä vastaan? Ei varmasti.
Entä Malmö FF:n päävalmentaja Henrik Rydström SVT-kanavalla ennen Djurgården-peliä? Tuskinpa.
Jokainen jalkapallomaa on erilainen. Lajin asemaan ja esimerkiksi valmentajuuden arvoon vaikuttavat monet seikat: ympäröivä yhteiskunta, vakiintuneet tavat, perinteet, sosiaaliset normit ja niin edelleen. Myös media vaikuttaa – sekä välillisesti että suoraan – siihen, millaisia muotoja lajiin liittyvät ilmiöt saavat yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Esimerkiksi Italiassa ei ole mitenkään tavatonta, että valmentajat saattavat ottaa pelipäivän lounaalla lasin tai kaksi viiniä. Suomessa tällainen perinne loistanee poissaolollaan. Erilaisia yhteiskuntia.
Toisaalta jos italialaiset kannattajat ovat nähneet pelaajat myöhäisellä illallisella keskiviikkona ja joukkue häviää tärkeän pelin lauantaina, nimenomaan illallinen – siitä riippumatta, että se oli neljä päivää aikaisemmin – on syy tappioon. Tällaista ajattelua on vaikea pitää rationaalisena, mutta se ilmentää kulttuurista suhtautumista jalkapalloon. Sitä, kuinka suuri merkitys myös sillä on, miltä asiat näyttävät.
Tunnettu hollantilainen kulttuurintutkija Geert Hofstede on luonnehtinut kulttuuria kollektiivisen mielen ohjelmoinniksi, joka erottaa yhden ryhmän muista ryhmistä. Jalkapallo ei ole elämää suurempi peli. Se on elämännäköinen peli.
Jalkapalloihmiset kussakin maassa toimivat ja tekevät päätöksiään tietynlaisten sosiokulttuuristen ja historiallisten raamien puitteissa. Mikään asia ei tapahdu tyhjiössä. Opitut tavat, omaksutut käsitykset ja vallitsevat perinteet ovat ohjelmoineet mieltämme – myös sen suhteen, millaisena hahmotamme valmentamista ja sen olemusta.
”Valmenteluun kuuluu, että sillä, miltä toiminta näyttää ulospäin, ei ole juuri merkitystä. Ei kenties mietitä, millaista kuvaa toiminta luo koko ammattikunnasta. Tai miten tehdyt valinnat vaikuttavat käsitykseen valmentamisesta.”
Valmentajaprofessio on Suomessa verrattain nuori. Ammattivalmentajien määrä jalkapallossa on vasta viime vuosina lähtenyt nousuun. Monet ammatilliset käytännöt ovat monin paikoin vasta muovautumassa. Valmentajayhdistysten ääni on vaimea. Yleiset työsuhteen periaatteet ja säännöt eivät aina näy jalkapalloympäristössä.
Suomessa urheiluvalmentajan ammatin arvostuskaan ei ole järin korkealla. Kun Suomen Kuvalehti vertaili vuonna 2018 eri ammattien arvostusta, urheiluvalmentajan työkuva löytyi sijalta 301. Edelle kiilasivat muun muassa torikauppias ja myymäläetsivä. Arvostuksen puute on helppo nähdä varsinkin junioritasolla. Monessa seurassa valmentajien tukemista tärkeämpää on vanhempien miellyttäminen.
Jalkapallovalmennuksessa myös piirit ovat pienet. Ihmiset tuntevat toisensa, ollaan kavereita, kuulutaan Suomen Palloliiton sloganin mukaisesti samaan ”jalkapalloperheeseen”. Olen henkilökohtaisesti huomannut, että kriittinen keskustelu lajin sisällä loistaa usein poissaolollaan. Myös silloin, kun siihen olisi aidosti aihetta. Pelätään, että ylempänä olevat tahot suuttuvat.
Suomalainen jalkapallomedia on kiltti. En sano, onko suhtautumistapa hyvä vai huono asia, mutta se on selvää, että kriittisiä tekstejä tulee harvoin vastaan. Luulenpa, että esimerkiksi Toni Korkeakunnakselle oli aidosti yllätys, että hänen Yle-keikkansa nousi puheenaiheeksi. Suomessa on yksittäisiä erinomaisia kynäniekkoja, kuten Ari Virtanen tai Saku-Pekka Sundelin, mutta yleisesti ottaen futisjournalismin kenttää hallitsee vaisuus, jopa tietynlainen latteus.
Jos yksittäinen lajitoimija sattuu ottamaan itsensä ja joukkueensa kehittämisen liian tosissaan, reaktiona on usein ivailua tai vähättelyä. Vallitsevasta muotista poikkeavia persoonia pidetään jollain tavalla outoina tyyppeinä. Vielä pahempi virhe on, jos tällaiset oman polun kulkijat erehtyvät keikuttamaan yhteistä venettä.
Mitä haluan näillä esimerkeillä sanoa?
Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Me jalkapalloihmiset toimimme suomalaisen valmentajakulttuurin kontekstissa. Se, mikä monessa muussa maassa olisi tuomittavaa, voi olla meillä täysin hyväksyttävää. Se, mitä me pidämme normaalina, voi naapurimaassa olla hyvinkin epänormaalia. Ja sama tietysti päinvastoin.
Valmentajaprofession nuoruus, matala yhteiskunnallinen arvostus, verrattain vähäinen kilpailu työpaikoista, lempeähkö media ja moni muu kulttuurinen seikka ovat vaikuttaneet siihen, miltä valmentaminen Suomessa näyttäytyy. Osuva synonyymi valmentamiselle voisi olla valmentelu.
Valmenteluun kuuluu, että sillä, miltä toiminta näyttää ulospäin, ei ole juuri merkitystä. Ei kenties mietitä, millaista kuvaa toiminta luo koko ammattikunnasta. Tai miten tehdyt valinnat vaikuttavat käsitykseen valmentamisesta.
Ei tämä niin vakavaa ole! Älä ota tätä niin tosissaan!
Kyllähän kommentaattorin keikkoja voi pelipäivänä tehdä! Tarvitseeko valmentajan miettiä taktisia nyansseja kellon ympäri?
Mielestäni ainoa virhe, jonka Toni Korkeakunnas ratkaisullaan teki, oli se, että hän antoi ainakin joillekin jalkapalloihmisille syyn epäillä, että suomalainen valmennuskulttuuri on edelleen vain valmentelua.
